perjantai 24. maaliskuuta 2017

Näin Välek-Vibulane tuli taloon

Tässä ensikosketus Viggoon. Ilmeestäni voi aika hyvin nähdä, että tämän minä haluan.


Välek-Vibulane on virolainen animaatioelokuva, joka kertoo luolamies Välek-Vibulanesta, joka elokuvan alussa tappaa mammutin. Tämän enempää en elokuvaan perehtynyt. Mutta tästä johtuen kutsumme Viggoa aina välillä Välek "mammutintappaja" Vibulaneksi.



Vuorossa aihepostaus, eli tarina siitä miten meille tuli tämä pieni voipulla. Meillä oli ennen Viggoa puoliveritamma Bajadeeri, joka tuli perhehevoseksemme kun olin vähän vajaa 13 vuotta. Syyskuussa vuonna 2015 saatiin melko sattumalta/tuurilla selville, että sillä on todella paha munuaisten vajaatoiminta. Kaikista hoidoista ja yrityksistä huolimatta tamma päätyi joulukuussa vihreille niityille. Tämä oli todella kova paikka koko perheelle, eikä varmaan kellään ollut ajatuksena enää toista hevosta ottaa, ainakaan pitkään aikaan.

Tästä meni noin vuosi, olimme vaihtaneet Dreamerin kanssa uuteen ihanaan talliin ja elämä alkoi taas hymyillä. En nyt sitten tarkalleen muista mitä siinä kävi, mutta vähän alettiin sillä silmällä katsomaan myytävien hevosten ilmoituksia. Äiti ei ollut päässyt vuoteen ratsastamaan Bajadeerin poismenon takia, ja vähän kaipasi taas hevosen selkään. Herra Dreamer ei oikein ole sopiva ratsu siihen. Tapanani on muutenkin säännöllisesti ikkunashoppailla myytäviä heppoja. Yksi kivan oloinen hevonen löytyi Suomesta ja mentiin sitä kokeilemaan, mutta tunsin heti selässä, ettei se ollut meille sopiva. Tarkoituksena oli siis etsiä äidille ja minulle yhteinen hevonen. Bajadeeri oli aina ollut liian iso äidille, ja oli aina ollut haaveena joskus saada joko iso poni tai pieni hevonen. Ensimmäisen kokeilun jälkeen mietittiin äidin kanssa et millainenkohan heppa olisi meille paras. Pitäisi olla sellainen että äiti voisi sillä hyvin mielin harrastella ja taas itse kaipailin ratsua, jolla voisin maastoilla, hypätä ja tehdä kaikkea sitä, mitä en niin Dreamerin kanssa tykkää tehdä. Ja sitten mulla välähti: EESTINHEVONEN! Olin aina tykännyt eestinhevosten ulkonäöstä ja luonteesta, ja semmoinen tuntui voivan olevan juuri sellainen mitä etsittiin. Äiti taisi kirjoittaa googleen "myytävä eestinhevonen" ja seuraavaksi sainkin facebookissa häneltä linkin, jossa oli aivan ihanan näköinen voikko ruuna. Taisin todeta että "joo otetaan tuo, pyydänkö lähettämään postissa". Laitoin viestiä myyjälle ja seuraavaksi sovimmekin jo matkan Pärnuun koeratsastamaan ponin.


pärnu
Hevoset olivat pihatossa, ja paikalla oli pieni 3 karsinan talli jossa laitoimme Viggon kuntoon.

Paikka missä Viggo oli, ei ollut ulkonäöllisesti mikään hehkein. Hevoset elivät suuressa pihatossa ja paikalta löytyi myös pieni tallirakennus, jossa oli kolme karsinapaikkaa. Kun saavuimme paikalle, niin Viggo odotti jo karsinassa meitä, ihastuin siihen saman tien ja mielessäni mietin jo että tämä tulee kyllä meille. Varusteet päälle ja kohti kenttää. Kentällä oli myös samaan aikaan ihan pieniä lapsia ratsastustunnilla. Äiti ei päässyt ollenkaan reissulle mukaan, kun oli kipeä, mutta sanoi luottavansa minun arvioon. Varmaan hepan tultua Suomeen katui tätä hieman, heh. Tosiaan koeratsastus meni kyllä ihan ok, mutta jos äiti olisi siellä ollut kokeilemassa niin en usko, että poni olisi meille tullut. Sain nopeasti huomata, ettei Viggo ole todellakaan millään helppo b- tasolla, jos edes helppo c edes, ei varmaan sitäkään. Sen kasvattaja oli menehtynyt aiemmin ja poni oli siirtynyt tälle uudelle omistajalle, joka oli kasvattajan ystävä. Nyt kesällä Viggo oli sitten toiminut ratsastuskoulussa muutaman kuukauden ihan pienillä oppilailla, kiltin luonteensa takia.


eestinhevonen
Tulepas sieltä hobitinkolosta

Mutta sen kyllä huomasi, että sillä on pikkulapset ratsastaneet. Viggo selvästi oli tottunut näyttämään suunnan minne mentiin, ja se hienosti oikasi kaikki mutkat "suoriksi" (ei se hirveän suoraan mennyt), ei tykännyt ollenkaan mennä tuntumalla ja vähän hämääntyi selvästi, kun pyysin sitä oikeasti menemään niihin kulmiin. Sen askelten tahti vaihteli todella paljon, välillä hiipi ja välillä lähti painelemaan menemään. Volteilla ja ympyröillä se ei osannut taipua lainkaan ja niissä painoi joko ulos tai sisälle koko ajan. Mutta silti se piti saada. Se oli kiltti, ei välittänyt mistään mitä kentän ulkopuolella tapahtui, sillä oli ihan kunnon liikkeet pieneksi hevoseksi ja niissä oli todella hyvä istua. Se myös selvästi yritti parhaansa mukaan ymmärtää mitä koitin siltä pyytää ja oli positiivisella asenteella. Mietin itsekseni, että poni on kyllä raaempi mitä meidän piti hankkia, mutta olin myös varma, että kaikki sen "ongelmat" katoaisi varmasti nopeasti, kun sillä alettaisiin ratsastamaan kunnolla ja säännöllisesti. Niin kuin siinä kävikin, onneksi! Ja uskoin äitini kyllä pärjäävän sillä, sen verran kiltti se oli. Alottaisivat sitten tosi yksinkertaisista jutuista ja samalla itse sitä treenaisin niin meno helpottuisi kaikilla koko ajan.


eestinhevonen


eestinhevonen, koeratsastus
En tiedä miten se näyttää tässä niin pikkuponilta, vaikka onkin kunnon mammutti


Kyllä hymyilyttää kun on mielessään päättänyt tämän ponin ostaa



Ratsastuksen jälkeen soiteltiin äidille ja kerroin miten meni. Päätettiin sitten tehdä Viggosta ostotarjous ja jatkoimme matkaa takaisin Tallinnaan. Tarjous meni läpi, ponin kaikki hommat kuntoon ja seuraavaksi näimme lokakuussa, kun poni kuljetettiin tallin pihaan. Tämänhän jälkeen Suomen sää päätti oikein loistaa ja tuli ihan hirveät sateet, tuli vettä ja räntää ja tuuli hirveästi. Ekat ratsastukset sain hoitaa yksin. Koska Viggo ei ollut ennen ollut maneesissa, niin katsoin parhaakseni mieluummin ratsastaa ulkona hirveässä ilmassa kentällä yksin, kuin mennä muiden sekaan maneesiin. Siinä tuli kyllä testattua hyvin, kuinka varma poni oikeasti on, ja varmahan se oli! Ei ihmetellyt oikeastaan mitään, vaan keskittyi omaan menoonsa. Monet tulivat ihmettelemään, että miten nuori poni voi olla noin kiltti ihan uudessa paikkaa. Maneesiinkin tottui lopulta välittömästi.

Alku oli kuitenkin itse ratsastuksen kannalta vähän haastavaa, sillä Viggo oli ihan kuin 4-vuotiaan tasolla. Se osasi käynnin, ravin ja laukan, siinä se melkeinpä oli. Jarru toimi n. 10 metrin viiveellä, suuhun ei saanut ottaa tuntumaa, jos jäi vähänkin vetämään, niin poni lähti lisäämään vauhtia oikein voimalla. Ja äidillä taas se oikasi lyhyet sivut minkä pystyi. Mutta kun rauhallisesti vain edettiin ja treenattiin, niin huomasi, että viikko viikolta meno parani. Ja nyt se on jo ihan huippukiva ratsastaa, vaikka näin vähän aikaa mennyt. Äitikin on todennut, että kyllä tuli ihana poni. Nyt saadaankin sitten kilpailla siitä, kumpi saa sillä ratsastaa.


Poni juuri saapuneena laivalta.


Ja "veljen" viereiseen karsinaan pääsi

Ja muutaman päivän päästä pojat pääsivät samaan tarhaan

tarhaus
Tyytyväiset kaverit.

Tämmöinen postaus. Tuntuu että varmaan puolet jäi kertomatta. Mutta ehkä tämä riittää tällä kertaa :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti